Kauneutta on, kun sateen rapina kantautuu avonaisesta puukarmi-ikkunasta. Kun kello lyö uuden vuorokauden kolmatta tuntia, mutta talojen ikkunoissa palavat yhä valot. Nimettömät hahmot liikkuvat verhojen takana ja tiedän, etten valvo yksin. Suurisilmäisen kaksivuotiaan epäluuloisen kuikuilun vaihtuminen leveään hymyyn ja vilkutukseen. Vanhan mustan kissan kehräys kolkossa porraskäytävässä. Kävelyn muuttuminen juoksuksi ja juoksun keveäksi lennoksi. Kaupungin silhuetti lepäämässä horisonttia vasten. On sunnuntai,
eikä oo pakko mitään.
Kerran meitä luultiin veljeksi ja siskoksi, vaikka sinun silmäsi ovat ruskeat ja hiuksesi pikimustat. Vaikka sinulla on Afrikan aurinko ja hiekkaiset rannat, minulla Suomen lumiset metsä ja yöttömät yöt. Erilaisia mutta niin samanmoisia.
Minä olen niitä, joilla on antaa sinulle loputtomasti katseita ja hymyjä, mutta jotka eivät koskaan päästä sinua niiden taakse. Työnnän pois ja pakenen, koska pelkään vierasta lämpöä. Olen tottunut yhden vartalon kaariin peiton alla, kuulemaan vain yhden sydämen sykkeen pimeässä huoneessa. Minä pelkään, että olisit minulle hyvä, enkä itse osaisi. Tuntuu, että sinä täydennät minun tyhjiä kohtiani, korjaat reiät ja haavat, saamatta koskaan mitään takaisin. Mikä siinä on, ettei koskaan voi olla yhtään valmiimpi, vaan aina yhtä turhauttavan keskeneräinen?
Asiat selkenevät hiljalleen. Kuinka paljon sitä luulee tietävänsä ja kuinka väärässä onkaan. Välillä pelkään ihan hirveästi. Pelottaa, että maailma paljastuukin niin suureksi ja julmaksi, että jään polkemaan paikoilleni silkasta kauhusta. Että hullut suunnitelmat ja seikkailut jäävät vain hentoisiksi haaveaaveiksi, joihin ei koskaan saa puhallettua henkeä. Entä jos kaikki yhtäkkiä pysähtyy, elosta tulee kaavamaista, turhauttavaa, itseään toistavaa, harmaata ja, no,
elotonta? Mitä silloin pitää tehdä, jos huomaa lakkaavansa arvostamasta elämäänsä ja alkavansa pitää sitä itsestäänselvyytenä?
Olen miettinyt paljon sitä, mikä on oikeasti tärkeää. Sitä, miten melkein jokainen haluaa jatkuvasti muuttua johonkin suuntaan. Kehittyä ihmisenä, saavuttaa jotakin. Kaikki tuntuvat pelkäävän paikalleen jäämistä, ja toisaalta myös pelkäävän itse pelkäämistä. Koitetaan olla kovin rohkeita, mutta silti tuntuu keljulta - pelottaa, että alkaa pelottaa, jolloin piiloteltu heikkous paljastuu. Jokaisella on kasvoillaan mureneva itsevarmuuden naamio.
