They sell daffodils in the shops

I long back to the land where they flower abundantly

Naturally

The crisp yellow caressing my tired eyes

I remember - the bluebells, wild garlics, chestnuts, yew trees, the elder alders

Wild gnarly roots on the paths I trod with bare feet

the fragrant forest floor

Unlike anything here

Waterbound, waterbound away from my love 

Madmadmadmadmadmad

The snow melts and I feel dread 

Are we supposed to, now, feel alive again?

Together with nature

Gross misconceptions

I give away

Losing all that is left, in me

Some hope, I guess

Remains

I will see you again

Soon

Waterbound

 I went out late one night

The moon and stars were shining bright

Storm come up and the trees come down

Tell you boys I was waterbound

Waterbound on a stranger's shore

River rising to my door

Carried my home to the field below

Waterbound nowhere to go

Carved my name on an old barn wall

No one'd know I was there at all

Stables dry on a winter night

You turn your head you could see the light

Black cat crawling on an old box car

Rusty door and a falling star

Ain't Got a dime in my rations sack

Waterbound and I can't get back

It's I'm gone and I won't be back

Don't believe me count my tracks

River's long and the river's wide

I'll meet you boys on the other side

So say my name and don't forget

Water still ain't got me yet

Nothing but I'm bound to roam

Waterbound and I can't get home

Rearrange my mind

 These walls have been aging slowly

My body keeps aging fast

I wasn't made to be here

I wasn't built to last

So I awoke at midnight

Sweat running down my cheek

I died in the hands of time

Can you rearrange my mind?

Kaipaan nyt lempeyttä, jota en osaa itselleni antaa. Rangaistus ja pakko nostavat vanhat seinät pystyyn, kahletsivat minut paikoilleen. Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet niin helvetin raskaat. Olen väsynyt, nyt. Mieleni vereslihalla, myrkyllä kyllästetty. Ikävöin suunnattoman paljon rakkaita jotka ovat meren takana eikä minulla ole keinoja päästä heidän luokseen. Enkä tiedä milloin se on edes mahdollista. Turhauttaa niin loputtomasti. Yritän parhaani pitääkseni itseni ja elämäni kasassa ja tuntuu aina vain ettei mikään riitä. Minä en riitä. Ahdistaa niin maan perkeleesti, kun ymmärsin laittaneeni kaikki munani samaan koriin. Sen myötä olen kasannut järjettömään paineen harteilleni ja pelko nostaa päätään - 'mitä jos en pärjääkään, en jaksakaan, sairastun taas, mitä mä sitten teen? Kaikki on tästä kiinni!' Ja sitten muistan nämä sanat..

--Ja puhalla ulos hetket heikkona,

Ahdistus pitkänä paineiden peittona.

Tuska hengittämällä taivaaseen palava,

Saa sammaleet aamukasteensa samalla.

Henkosella sisään koko maisema avara.

Happee vetämällä ihminen paranna.

Ja minä hengitän, syvemmin, pitempään, annan kyynelten virrata, kehoni venyä, kurkottaa, täristä, rauhoittua, annan kivun olla, tuntua, se haipuu jonnekin pikkuhiljaa. Olen jälleen hieman enemmän tässä, kotona.

 Muistatko, kun kerran yritimme tutustua toisiimme. 

Kummallakaan ei ollut tarpeeksi sanoja täyttämään tyhjyyttä välillämme.

 Meillä oli kuitenkin sanaton ymmärrys,

 hiljainen tieto siitä,

 etteivät sanat ole tarpeen.