Olenhan minä vielä elossa. En vain kykene jakamaan, antamaan. Luomaan. Tyhjästäkö? Rintaani on sulanut rautainen lukko, sieluni seisoo kalpeana kaltereiden takana. Tänä vuonna syksy on imenyt värit minustakin, varistellut kivikaduille tuhansien kenkäparien tallottavaksi. Kaupunki riehuu ympärilläni enkä saa otetta mistään. Juoksen mutten pääse pakoon, mikä ikinä se onkaan miltä haluan piiloutua. Päivät vierivät perä perään, sulaen nimettöminä toisiinsa. En muista enkä tunne. Sireenit - hätkähdän. Sinä näet minussa vielä jotain joka ennen oli ja jonka tunsin itsekin, enää en tiedä. Löydänkö vielä? Toivon. Itku kutittelee kurkkua useammin kuin olisi tarpeen. Hymytön kuvajainen lammen pinnassa, väreilee ja murtuu tuulen yltyessä. Metsään, kukkulalle, vuorelle, minne vain. Tuijotan tuimasti kohti kattoa vaatien vastauksia. En saa.
Myönnän, että välillä vähän pelottaa.
