Sunriders

Pentland Hills (May)

Hopealankaa, kopeat lankeaa

Ikkunan lävitse ja sen sisällä, Yhtäaikaa kaikkialla, paikallani istuen matkustan ajan läpi ikuisuuksien ihmemaahan. Liikkumatta syöksyen, hitaasti kiitäen. Löydänkö kuninkaita valtaistuimillaan kristallikruunut päähän painettuina vaiko kerjäläisiä syöpäläisten jäytäminen käsineen? Tiedä en, muuta kuin olevani jo matkalla, puoliväliä kiistatta edellä. Jokinhan on aina vastassa kuitenkin, tuntemattomaan en herkeä pelkojani tuhlaamaan. Tulkoon, katson kyllä silmiin niin kuningasta kuin katulastakin. Häpeä en.

Käärmeentappolaulu

Käärmeen lasken ulos sisuksistani, pois sydäntäni jäytämästä. Rujosti kakoen ja riuhtoen, suupielet se repii mennessään, verinen käärö maassa. Luikertele matkoihisi mokoma, kuiskaa vieno kolibri, hento suojelija. Mene pois, älä koskaan herkeä palata mokoma ruma ruoja. Kotka liitelee luokseni länsituulen tuomana, jaguaarin kultaiset silmät kiiluvat metsän siimeksessä. Sytytän palan pyhää puuta, savun siimekseen sulautuu läärmeen hahmo, hälveten, haipuen. Kaipaa en.
Olenhan elävä vielä, tunnen, hengitän. Kiitän.
Mitä kaipaat.
Mitä pelkäät.
Äiti, lapsesi hyräilee laulujasi.
Olet kaikkialla, kaikkeudessa, kaiken edessä ja takana.
"Olen huokaisten hymyilevä kiitos."
Olen tässä.

Consult your pineal gland!

Cosmic Galactic Gathering, 12th of April, Edinburgh. 

Home pt. I

The people.

paperi on tyhjä, pupilli on musta.

ihminen voi käyttää mielikuvitusta.

lintu voi näyttää miten haihtuu tuska,

opetella laulamaan ja laulaa susta.

Sivistyssana

Aamu hiipii vieraaksemme kuin varkain - on lähdön aika. Kiroan verhojen välistä kuikkivaa valoa, menisipä matkoihinsa ja antaisi meidän viipyä yössä. Trust yourself. En kavahda kättäsi kyljelläni, luotan vielä sen verran. Kuuntelen hengitystäsi, sen ääni on syvä ja rytmikäs - rauha siinä elää.  Tanssahdamme muutaman kömpelön tangonaskeleen pakattujen laukkujen keskellä. Rumpusettisi odottaa vielä nurkassa.

Venäläinen ei ole taaskaan nukkunut, se istuu keittiössä silmät punaisten renkaiden kehystämänä ja kiroilee. Se näki unta, jossa se ampui itseään pistoolilla ohimoon muttei silti kuollut. Sitä korpesi, olisi ainakin saanut nukutuksi. This is how my life's been for years. Olen kiitollinen saadessani edes toisinaan unta.

Paistelen kananmunia ja mietin, onpahan tämäkin. Sanovat, että pitäisi puhua kovempaa. Tarjoavat trattia megafoniksi, kiittelen vuolaasti vittuillen.

Sinun onnesi saa minut loistamaan. Lähdet kauas ja kauaksi aikaa, mutten jää ikävöimään. Vielä en sinuun luota tai rakastu, se saakoon odottaa. On vähän muutakin ajateltavaa. Vihlonta rinnassa kuiskii toisenlaista tarinaa kun käännyn kadun päädystä vasempaan, kuiskikoon. Istun puiston penkillä ajatuksetta. Autovirta sulaa yhteen värikkääksi käärmeeksi, suih suih suihkien eteenpäin. Mihin kaikilla on niin kiire?

Levottomana kierrän. Juoksen kerran vuoren ympäri tuulta vasten ja löydän pienen kipinän. Puhalla, puhalla!

Muisto vienosta kolibrista saa itkun valloilleen. Kohotan katseen kohti halkeilevaa kattoa, puristan kädet nyrkkiin ja hampaat yhteen. Kiitos. Kiitos. En tiedä vielä mistä hyvästä, paljastakoon itsensä kun on sen aika. Selkeyttä minä kaipaan, mutten vaadikaan. Yhtä kuitenkin tänään kiitin, tarinankertojaa. Sanoillaan sai vedettyä minutkin takaisin lapsuuden mielenmaisemiin, niihin kuviin, joita mielessäni katselin kun luin kirjoja salaa peiton alla myöhään yöhön.

Se on puoli kaksi. Tahtoisin valvoa aamuun, nähdä mistä suunnasta aurinko oikeasti nousee. En usko ellen itse katso. Nouseeko lie ollenkaan?

Olen väsynyt.

December

Tana yona kommin viereen rakkaan, joka on oikeasti jonkun muun. Huomaatko valheen tassakin lauseessa - eihan ketaan voi omistaa. Olenko tyhja, koska annan teidan ottaa omanne? Mita minulle jaa, kun kaikki on annettu.

Nain teita tanaan kahvilassa, jossa tyoskentelen. Sinun silmiasi tummentavat varjot, jotka ovat syvemmat kuin koskaan. Kerrot menettaneesi laheisen. Ihailen sinua, sita janoa ja paloa, syvyytta jonka naen heijastuvan sinusta kaikkeen mita teet. Sinakin taytat kohta jo seitseman, silitan paatasi ja huomaan, etta vahan jo ujostuttaa. Emmehan ole nahneet pitkaan aikaan. Turhaudun, kun cappuccinossa ei ole taaskaan tarpeeksi vaahtoa. Takapihalla jaetaan tupakkaa ja tarinoita, tarinoita siita miten Italiassa kasvetaan miehiksi. Siita, miten todella tehdaan toita. Tunnen olevani hyvin nuori, hyvin, hyvin nuori. 

Viime aikoina en ole ollut mina. Kuka sitten? Haamu katuvaloissa, hiljainen yskays nurkassa. Puolikas hymy ja hetkeksi silmissasi viipyva katse. Joku joka rakasti musiikkia, muttei osaa enaa kuunnella. Joku joka rakasti vareja, muttei enaa nae. Paatoksia, paatoksia. Miten kayttaa tama aika, mita tehda, kun jokainen sekunti alkaa merkita niin paljon, ettei virheille tunnu olevan tilaa missaan? Onko nyt aika purkaa vai rakentaa? Tuhoutua, ja syntya uudestaan? Paastaa irti.

Unohdan paljon ja muistan vahan. Itken tunteetta tunteettomuutta.

Kylmyys.

Myönnän

Olenhan minä vielä elossa. En vain kykene jakamaan, antamaan. Luomaan. Tyhjästäkö? Rintaani on sulanut rautainen lukko, sieluni seisoo kalpeana kaltereiden takana. Tänä vuonna syksy on imenyt värit minustakin, varistellut kivikaduille tuhansien kenkäparien tallottavaksi. Kaupunki riehuu ympärilläni enkä saa otetta mistään. Juoksen mutten pääse pakoon, mikä ikinä se onkaan miltä haluan piiloutua. Päivät vierivät perä perään, sulaen nimettöminä toisiinsa. En muista enkä tunne. Sireenit - hätkähdän. Sinä näet minussa vielä jotain joka ennen oli ja jonka tunsin itsekin, enää en tiedä. Löydänkö vielä? Toivon. Itku kutittelee kurkkua useammin kuin olisi tarpeen. Hymytön kuvajainen lammen pinnassa, väreilee ja murtuu tuulen yltyessä. Metsään, kukkulalle, vuorelle, minne vain. Tuijotan tuimasti kohti kattoa vaatien vastauksia. En saa.

Myönnän, että välillä vähän pelottaa.