Wednesday 25 March 2015

Kirje kotiin



Just tassa hetkessa tahdon jakaa sun kanssa. 



Taalla on kaunista ja kirkasta, aurinko kay paiva paivalta kuumemmaksi. Intian mittapuulla nyt on kesa. Olen aloittanut prosessin, jota on enaa mahdoton pysayttaa. Se kipu jota olen vuosia kantanut sisallani on alkanut tulvia ulos. Tulvia kuin kevatjoki joka peittaa kaiken alleen. Joskus unohdan olevani muutakin kuin kimppu tuskaa sykkivia hermoratoja. Olen itkenyt ja huutanut, kironnut sita kaikkea jonka olen kokenut vaaraksi tai epareiluksi. Olen itkenyt sita ettei meidan perhe koskaan saanut mahdollisuutta olla terve ja kokonainen, olen itkenyt niita vuosia jotka olen hukannut itseni vihaamiseen, olen itkenyt sita vakivaltaisuutta jolla kohtasin minuuteni, olen itkenyt sita etta veljeni syntyi ilman silmia, sita etta joku iso poika haukkui minua huoraksi vitosluokalla, sita etta lahdin niin kauas ja niin aikaisin, sita etta olen tuntenut niin paljon katkeruutta tasta kaikesta etta sydameni mustui. 




Mutta lopulta, kuitenkin, alkaa helpottaa. Kasvan taman tuskan kautta, en jaksa enaa piilotella. Kaivan luurangot kaapista, asetan ne keskelle toriaukeaa. Siina ne nyt ovat, katsokaa kaikki. En jaksa enaa haveta. Ymmarran, etta tasta eteenpain on vain yksi tie - rakasta itseasi tai kuole valittomasti. En jaksa enaa vihata. Olen paastanyt rakkaani takaisin toisen syliin ja se on ihan okei. En jaksa enaa vastustaa. Nyt on aika olla yksin ja kohdata. Ei paa edella niin etta sattuu, vaan lempeasti, karsivallisyydella. Valilla mua pelottaa ihan hirveasti ja toivoisin etten olisi bambumokissani iltaisin yksin. Kuitenkin, kun katson kuuta, hengitan syvaan ja alan laulaa, pelko katoaa. Ymmarran, etta tassa on kaikki. Ihan kaikki. 




Edessani kohoaa vuori, jonka majesteettisen silhuetin tuhannet ovat ikuistaneet paperille. Minakin, rikkoutuneeseen saviruukkuun tosin. Katselen korpin syovan gekkoa badam-puun oksalla ja tiedan kuolevani joskus.  Toissapaivana lapioin lehmanpaskaa paljain kasin. Taalla sita kaytetaan lattioiden korjaamiseen. Ootko koskaan kuullut Tamil-nimisesta kulttuurista? Tamilin kieli on yksi maailman vanhimpia kielia ja ihmiset taalla Tiruvannamalailla, varsinkin pikkukylissa, elavat aivan samalla tavalla kuin satoja vuosia sitten, perinteita kunnioittaen. Aamuisin hieman ennen auringonnousua pyorailen yhden tallaisen kylan lapi hakemaan vastalypsettya maitoa. Aurinko nayttaa kirkkaanoranssilta kolikolta, ei sellaiselta saihkyvalta kimpulta kuin Euroopassa. 




Musta tuntuu kuin olisin vanhentunut niin monta vuotta. Tai sitten nuorentunut. Olen hukannut ikani ja nimeni, osoitettahan minulla ei ole muutenkaan. Missaan tassahan ei ole kyse mistaan henkilokohtaisesta. En tieda mita teen tai minne menen kun lahden taalta. 



Rakkautta.


Sunday 8 March 2015

I stood alone at the gateless gate, too drunk on love to hesitate
I took a deep beath, leapt & woke as if I had never slept...