Koskaan en tiennyt.
Matka on ollut pitka. Paljosta olen luopunut, paljon olen saanut. Enemman ja suuremmin kuin olisin voinut kuvitellakaan. Pelaten uskalsin. Tanssin, kavelen katuja pitkin kadet taskussa vihellellen.
Tuntuu, etta pian on aika jattaa turvasatama taakse. Tahdon vaeltaa hetkeksi pohjoiseen, keskelle tunturituulien. Kotiin. Voi miten voikaan ikavoida, omaa jarvea, jolla on kristallinkirkas vesi ja lempeat laineet suutelemassa rakkaita rantoja. Metsia, puita joiden puhetta hammastellen kuuntelin jo varvunkorkuisena. Sammaleilta piti aina pyytaa anteeksi, kun paallensa tallasin. Pienta jokea, jonka virtaan olen valutellut surun ja murheen jos toisenkin. Korkeakasvuiset heinapellot jotka katkevat kaikki salaisuudet. Hiljainen maantie satunnaisine kulkijoineen, jotka kovin harvassa ovat. Taysikuuta jaisen jarven ylla, revontulia. Pakkasen paukkoa, pohjantahtea. Rantasaunaa, pihkan ja tervan tuoksua, vihdaniskuja. Poronjuoksua.
Jos on juuret solmussa ei latvatkaan kasva.
No comments:
Post a Comment