La ley del duende, el que lo arma lo prende

Sekoitan jatkuvasti maaliskuun ja marraskuun. Välillä unohdunkin kuvittelemaan aikaa tästä puoli vuotta eteenpäin - ihanan kamala ja kamalan ihana, rikas, rakas, ruma rämä, mutta ah niin oma elämä. Suuren suuri, pienen pieni, miten sen nyt ottaa.

Sinä pidät minua kädestä kiinni, pyör pyör pyörität ympäri, uudestaan ja uudestaan. Nauramme kohti taivasta, puhtoisen lumen sataessa kasvoillemme ja sulaen kyyneleiksi. Hautausmaalla näemme toisemme ja ne, jotka ovat jo ylittäneet rajan. Näemme kaupungin valot, siltojen kaaret, kellotornin huipun. Aika lyö puoli neljää, meitä se ei hipaisekaan. Kaikki on tässä. Tanssitaan.

Sinä pidät arpesi piilossa, minä ymmärrän olla kysymättä. Jos haluat kertoa, kuuntelen kyllä. Älä huoli.

Kävelen auringossa ja itken onnesta. Nämä jalat jaksavat kantaa, niin kauas kuin maata riittää. Näen ylpeitä joutsenia ja Pohjanmeren, enkä tarvitse enää mitään. Tuntematon liittyy seuraani järven rannalla, tarjoan juttuseuraa ja pähkinöitä. Hän antaa numeronsa ja pyytää soittamaan, mutta enhän minä sitä tee.

Istun puistoissa ja kahviloissa, kiipeän mäen päälle ja nukahdan aurinkoon. Elän liikkeestä, liikkeessä. Olen jo perillä minne tahansa olenkin matkalla. Kaikki. On. Tässä.