Wednesday 14 November 2012

Highlander's wanderlust

Viime viikonloppuna otin kolmen päivän irtioton kaupunkielämästä. Pakkasin rinkan, hyppäsin junaan ja matkasin Ylämaille Pitlochryyn.





Pakollisia juna-asemafiilistelyjä. Harhailin silmät ristissä pitkin asemaa ja naureskelin satunnaisuuksille, johtuen alle neljän tunnin yöunista. Aina yhtä hyvä idea valvoa ennen reissaamista.

Matka Pitlochryyn kesti kaksi tuntia. Tuona aikana koin elämää suurempia tunteita Eppu Normaalin soidessa kuulokkeista, junan kiitäessä peltojen, järvien ja lammaslaumojen ohi. Aurinko oli nätisti omalla paikallaan taivaalla ja ruokavaunun heppu tarjosi ilmaisen butterbreadin teen kylkeen. 



Perillä kirjauduin Backpackers hostelliin ja vajosin pyhään mitääntekemättömyyden tilaan. Tapahtumarikkain hetki koko lauantaina oli tukanleikkuu Sweeney Todd -teemaisessa parturissa. Soittelipa saksiniekka operaation päätteeksi pari omaa biisiään akustisella kitaralla. Käheä I'll kill you aaaallll -ulina soikin sitten loppupäivän päässä ihan kiitettävällä intensiteetillä. Katselin The Doors -leffan, sosialisoin oleskeluhuoneessa, sain ilmaista viiniä ja hävisin kunniakkaasti tasokkaan biljardipelin. Tuntui mielettömän hyvältä vain olla.


Sunnuntaina sain itseeni vähän enemmän eloa. Aamiaispaikkaa etsiessäni törmäsin Remembrance Dayn paraatiin, Atholl Road oli ääriään myöten täynnä maailmansodan veteraanien kunniaksi hiljentyneitä henkilöitä. 



Kiipesin siis vuorelle. 




Kyllä se ihan paikkansa pitää, että huipulla tuulee. Pakolliset kuvat otettuani kipusin helvettiin koko nyppylältä, koska tuuli tuntui riipivän sekä kameran käsistä että lihat luista. Putoamisesta johtuva äkkikuolema tuskin on sitä, mitä idylliseltä maaseutuviikonlopulta yleensä odotetaan. 






Ylöspääsyyn käytin kaksi tuntia, takaisintuloon kolme varttia. Juoksin alas ennenkokemattomassa euforiassa, kompastelin kiviin ja virnuilin kuin mielipuoli. Kyllä se vaan tuntuu hyvältä vetää itsensä äärirajoille ja vähän ylikin - otteita endorfiiniaddiktin päiväkirjasta.

Hostellille palatessani minulta kysyttiin, sataako ulkona - "Nope, I'm just sweating a bit..." Kuuma suihku, kuppi kaakaota ja päikkärit. Ilta kuluu muiden asukkaiden kanssa jutskaillessa, etenkin kanadalaisen huonetoverin tietämys inkkareista, länkkäreistä ja koko maailmanhistoriasta yleensä jaksaa hämmästyttää. 





Maanantai oli haikean kotiinpaluun päivä. Ennen junan lähtöä kävin vielä seikkailemassa hieman, sen minkä teurasjätteen olemuksen omaksuneet alaraajani antoivat vielä myöten. Tarkoitus oli käydä vielä läpi yksi hyvin kehuttu vaellusreitti, mutta eksyin kuitenkin reitiltä (yllättävää), kyllästyin harhailuun ja palasin takaisin. Pitlochrya halkoo todella kaunis joki, jota reunustaa ainakin tähän aikaan vuodesta väriskaalaltaan varsin miellyttävä polku. Kun ei ole kiire mihinkään, on aikaa pällistellä sorsien saippuaoopperamaista kosimataistelua niin kauan kuin se vain jaksaa huvittaa. Ah luonnon ihmeellisyyttä.

Hengailin vielä muutaman tovin itseasiassa jo ovensa sulkeneessa majapaikassani, talvisesonki näes.  Henkilökunta oli kuitenkin tapansa mukaan ihanaa eikä moisista muotoseikoista välittänyt. Herrasmies-Tim tarjosi kahvit läheisessä kuppilassa ja juttua Suomen ja Kanadan eläimistöstä riittikin puoleksitoista tunniksi.

Ylämailta sain mukaani rauhan, jota ei matkabudjetilla mitata. Reissun tärkeimpänä antina pidän sen antamaa perspektiiviä - kaupunkielämää katsoo jälleen eri vinkkelistä. Samalla ymmärtää paremmin, missä oikeasti viihtyy ja voi hyvin. Mistä nautin ja missä minun on hyvä olla. Kuinka tärkeää on välillä antaa itsensä olla rauhassa. Himo matkustaa on nyt jopa aikaisempaa suurempi, vähän tuntuu, ettei se taida vähään aikaan tästä laantuakaan.

No comments:

Post a Comment